Tänään starttaamme töiden jälkeen auton ja suuntaamme pitkäksi viikonlopuksi kotikonnuille Pohjois-Karjalaan. Vaihdan farkut verkkarihousuun ja sitä rataa :) Mukavaa, kun voi olla siellä hetken pidempään kuin normaaliviikonloppuna, kun ensin on helatorstai ja sitten vielä perjantai vapaata. Onhan siitä jo aikaa, kun viimeksi olemme kotomailla käyneet. Joulun vietimme siellä, mutta sen jälkeen ei olla täältä etelästä liikahdettu. Se hyvä juttu samalta paikkakunnalta kotoisin olemisessa on, että samalla keikalla voidaan vierailla mun vanhempien ja Petruksen äidin luona. Iita pääsee elelemään muutaman päivän prinsessana sillä niin sitä todella siellä kohdellaan. Aina on joku rapsuttamassa ja hellimässä ja herkkujakin saa, kun minun silmäni välttää ;P Näin ainakin luulen..heh
Iitalla on lempipaikka vanhempieni olohuoneessa ison nojatuolin selkänojalla. Se istuu siinä pitkiä aikoja ja tarkkailee metsän elämää. Tai no ei se mikään varsinainen iso metsä ole, puistoalue johon ei saa rakentaa, mutta enemmän villiä luontoa siinä on kun koti-ikkunoista näkyvässä maisemassa. Vanha collie herra Elmo ei liene taas niin innoissaan tämän elohopean saapumisesta. Nykyään Iita tosin jättää Elmon ihan hyvin rauhaan eikä kiusaa sitä koko ajan. Kovasti Iita kyllä haluaisi köllimään Elmon karvaiseen kainaloon ja melko lähelle Elmo Iipan nykyään päästääkin, mutta heti kun Iita alkaa riehumaan Elmo ajaa sen pois. Nukkuminen vierekkäin ok, riehkaaminen vanhuksen läheisyydessä ei. Mutta niinhän se menee ja Iitaa onkin kielletty kiusaamasta Elmoa. Niitten luonne-ero on huikea. Välillä Elmo hermostuu selvästi, kun joudun karjumaan Iitalle, sillä herra herkkikselle ei paljon tarvitse ääntä korottaa kun se uskoo. Toisin on tämän pienen väkkärän kanssa...Se olikin suurimpia oppimisen aiheita minulle Iitan kanssa aluksi ja on varmaan vieläkin. Iitalle saa tosissaan suuttua ennenkuin sille menee jakeluun, että todella tarkoitan mitä sanon, kun taas collikoiden kanssa kommunikointiin on monesti riittänyt pelkkä kulmien kohottaminen. Elmo on kyllä peruscollieta kovempi ja itsenäisempi tapaus, mutta parsoniin verrattuna herkkä. Vieläkin harmittaa etten silloin kymmenen vuotta sitten päässyt aloittamaan sen kanssa agilityä. Sillä oli selvästi taipumuksia lajiin ja siinä riitti ruutia. Se on vaan ymmärrettävä, että jokainen koira on yksilö vaikka samaa rotua olisikin saatikka sitten kaksi aivan erilaista rotua. Samat toimintatavat eivät käy kaikille. Sen muistaminen on kyllä välillä vaikeaa! Kieltämättä mielessä on, että joku päivä kotona olisi vielä yksi paimentava, mutta mikä, se ei ole vielä valjennut...Mutta ensin yksi kappale pieniä parsoneita meille kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti