Tulin eilen töistä kotiin puoli kahdeksan aikaan illalla ja Iita oli revetä liitoksistaan. Eilen oli sitten sellainen päivä, että ikävä oli iskeytynyt pienen parsonin sydämeen ja riemu ratkesi kun emäntä tuli kotiin. Näin ei todellakaan aina ole vaan neiti useimmiten käy kyllä moikkaamassa ovella, mutta kipttää sitten pian omiin puuhiinsa. Eilen ei pusuista tullut loppua ja syliin oli ihan pakko päästä. Iita seurasi pitkän ajan minua ihan kintereillä ja oli sen näköinen, että voi kun mulla on ollut niiiiiiin ikävä. heh mikä lie neidillä ollut. Puuhasteltuani hetken istahdin sohvalle ja Iita parkkeerasi kainalooni eikä siitä liikahtanut. Onhan se ihanaa, kun yksi on niin vilpittömän iloinen siitä että tulen kotiin :)
Tänään onkin ihan normipäivä ja ajattelin käydä taas juoksemassa Iitan kanssa kotiin päästyäni. Luulen, että vastaanotto ei ole ihan niin ylenpalttinen kuin eilen. Toivoa tietty sopii ;P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti