Iita oli eilisestä päivästä tähän aamuun "lomalla" naapurissa eli toimi liennyttäjänä koirakaipuuseen, jota potee koiriemme hoitotäti. Tämä järjestely sopii mainiosti molemmille likoille, sillä silloin kumpikin saa nauttia ihmisten jakamattomasta huomiosta. Telma paistatteli tyytyväisenä meidän huomiomme keskipisteenä ja nautti suunnattomasti kotona treenaamisesta ilman äiskää. Teimme myös päivällä Tempesterin kanssa lenkin Käpylän metsissä ja lenkistä sukeutuikin aikamoinen takaisin villiin luontoon -retki. Ympärillämme on paljon metsiä, vaikka Helsingin keskustaan on vain parinkymmenen minuutin matka, mikä on ihana asia. Pihallamme vilistää jatkuvasti oravia, villikaneja ja rusakoita, mutta aika cityelämää täällä vietämme. Metsissä kohtaa yleisimmin kaksijalkaisia lajitovereita karvaisten lemmikkiensä kanssa, kun metsien alkuperäiasukkeja. Tällä kertaa oli toisin.
Ensimmäinen kohtaamamme eläin oli puoliksi syöty villi kani! Joku muu on selvästi ollut samoilla linjoilla kanien määrän vähentämisestä kuin meidän tytöt, mutta ehtinyt pistää ajatuksensa jo täytäntöön. Olimme ylittämässä kalliota, kun huomasin raadon pötköttävän rinteessä. Kanista oli jäljellä peräpää. Siinä se makasi takajalat ristissä ilman etupäätä. Kanin etupää oli kokonaan kadonnut ja takapää oli täysin ehjä ilman mitään repimis- tai raatelujälkiä, kummallista. Aivankuin joku olisi haukannut kanin kerralla keskeltä kahtia. Päästimme Telman haistelemaan kaninraatoa eikä sitä näyttänyt jännittävän yhtään. Raato oli tosi tuore sillä veri oli vielä helakan punaista. Muutama viikko aiemmin Telma törmäsi metsässä oravan raatoon mikä jännitti sitä ihan hirveästi. Mikä lie saanut Pikku Kakkosen näin rohkaistumaan viikkojen aikana.
Päästyämme kalliolta alas metsään, jossa oli monia kaatuneita kuusia, kuulimme kumean nakuttavan äänen ja ennen kuin tajusimmekaan muutaman metrin päässä meistä keikkui tällainen kaveri. Kyllä oli kaupunkilaisnuoret silmät levällään tämän ihmeen edessä, sekä me että Temppu. Yllättävän iso lintu se oli, eikä se ollut moksikaan meistä vaikka seisoimme kohtuullisen lähellä sitä. Siinä se vain jatkoi lounastamistaan irrottaen nokallaan kuorta pystyyn kuolleesta puusta. Telma katseli pää puolelta toiselle kallistellen palokärkeä, mutta oli ihan hiljaa. Ajatteli varmaan, että paree olla hiljakseen kun nuo ihmisetkin jähmettyivät tuohon ;P Loppumatkasta näimme vielä krookuksia siirtolapuutarhan mökkien pihassa, joten voi sanoa meillä olleen oma lauantai-illan avara luonto-ohjelma ihan livenä.
Telman korva on muuten jo paljon parempi! Se ei enää punota ja tippjen laitto sujuu ilman rimpuilua, loistavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti