Mie olin ihan melkein itkusilmässä eilen illalla, kun mietin että huomenna se Iippa lähtee ja tulee vasta seitsemän viikon kuluttua kotiin! Kuinkahan sitä osaa koirattoman elämää elää niin kauaa. Kai sitä osaa, kun ei ole vaihtoehtoja. Siinä tuli vain mieleen, että miten kauheaa olisi joutua luopumaan Iitasta lopullisesti, vaikka yllättävän allergian vuoksi. Olisihan se aivan hirveää...
Tuleekohan Iitalle ikävä meitä..Se kun on niin itsellinen moderni koiruus ettei sitä maisemanvaihdokset paljon tunnu heilauttavan, eikä se ikinä ole missään jäänyt itkemään meidän perään. Pentukoulussakin oli ihan huvittavaa, kun Iita yhdessä harjoituksessa jäi vain moikkailemaan kaikkia uusia ihania kaveruuksia, eikä välittänyt mitään vaikka lähdin juoksemaan pois sen luota. Kaikki muut pennut kirmasivat emännän tai isännän perään hurjaa vauhtia muttei meidän neiti. Sellainen se on ollut aina. Ihana piirre kyllä siinä mielessä, ettei sen yksin tai vieraassa paikassa pärjäämisestä ole ikinä tarvinnut huolehtia, mutta kontaktin treenaamisesssa onkin sitten saanut käyttää kaikki temput. Perusolettamuksena kun ei voi ikinä pitää, että minä olisin se kaikista ihanin ja kiinnostavin asia ympäristössä, mutta onneksi on vinkuvia pehmoleluja! Sen tiedän myös ihan kokemuksesta, että Tarjan luona Iitasta on ihan supermukavaa olla. Siellä on niin monta kaveria joitten kanssa saa riehua, mutta kun nyt ei oikein enää jaksa riehua niin mitäs sitten. Kyllä se siellä hyvin pärjää. Tuttu ihminen ja tuttu lauma, mikäs siellä ollessa, mutta minä vain olen tällainen huolija. Toivotaan, että aika lentää seuraavat viikot!
Blogikin on hiljaa seuraavan viikon, sillä me ihmiset lähdemme reissuun Englantiin. Viikon päästä sitten taas Iitan ja meidänkin kuulumisia. Pitäkää huolta!
1 kommentti:
Hyvää matkaa ja koittakaapa naattia, vaikka koiratta olettekin :)
Lähetä kommentti