Aamulla herätessä taivas oli harmaa ja vettä tihkutti. Tiesin jo ennen ulkoilua, että Iitaa ei tule nappaamaan yhtään. Vedin sadekamppeet niskaan ja sain Iitan houkuteltua sängyn alta eteiseen, kun se jo alkoi jarrutella. Käytävän lattia on sen verran liukas, että siinä ei viitsi hihnasta paljon nykiä tai koiruus on hetkessä kumollaan. Eilen se oli kuulemma painatellut sellaista vauhtia alas, että mutka oli mennyt suoraksi ja samaatietä parsoni katolleen portaissa. Toivottavasti pikkuiset eivät menneet aivan sekaisin äipän yllärinä tarjoamasta vuoristoratakyydistä.
Pääsimme ulko-ovelle asti, kun Iita pisti päälle nelitassujarrutuksen. Nostin sen pihalle ja neiti suostuikin kävelemään n. 50 m, meni pissille pensaan juureen suojaan sateelta ja käänsi nenun kohti kotia. Vedin sitä perässäni seuraavaan korttelin puoliväliin kunnes annoin periksi. Kai se koira nyt sitten tietää onko sillä hätä vai ei?? Iitan ilme oli mitä autuain kun sanoin, että mennään kotiin. Sisälle päästyään, tassujen kuivauksen jälkeen, se sukelsi onnellisena työhuoneen sängyn alle patjalle. Itse en ollut aivan niin onnekas että olisin voinut jäädä kotiin, mutta onnekas kuitenkin kun Petrus heitti mut kuvauksiin, ettei mun tarvinnut raahautua ratikkaan kaiken kuvauskaman kanssa kaatosateessa. Ihana mies :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti