Kaksi viikkoa lepoa edessä

Olo on pahempi kuin eilen. Lihakset huutavat levossakin ja pää on kuin lasia. Murtunut sormi on teipattu kiinni viereiseen sormeen niin sen kipeyttä ei edes huomaa, kun sitä ei voi käyttää mitenkään. Kaulan lihakset ovat jämähtäneet kunnolla, mikä tekee päänkääntämisestä kipeää. Mitään ei tee mieli syödä, mutta olen kuitenkin yrittänyt syödä jugurttia ja papupihvejä. Illalla söin kyllä hyvällä ruokahalulla Raffeleita ja Panttereita. Mutta kipeenä pitää ottaa se energia mistä ikinä sen vaan mahdollisesti saa, eikö ;P

Onneksi mulla on täällä loistavat huoltojoukot, jotka pitävät seuraa ja pitävät hyvänä sen lisäksi, että perushuolto toimii. Iita oli ollut perjantaina selvästi vähän huolissaan, kun tulin vihdoin ennen puolta yötä sekavassa tilassa kotiin. Muistan, että se tunki syliin ja koitti nuolla kasvoja koko ajan. Yön Telma nukkui tiiviisti kainalossa, mutta Iitalla oli dilemma, sillä yksi sen lemppari-ihmisistä, Päivikki, oli meillä yötä. Siksi se juoksi meidän- ja vierashuoneen väliä koko yön. Voi häntä. Eilen ehkä yritin olla reippaampi kuin oikeasti oloni antoi myöten, mutta nyt aion antaa itselleni luvan olla toipilas. Isku päähän ei ole mikään pikku juttu ja siitä toipuminen vie aikaa, se täytyy vain uskoa. Aika kaameaa tässä olossa on myös se, etten muista itse tapahtumasta tai koko tunnista mitään ja se tuntuu pahalle. Tilanne oli ollut kuulemma aika raju, ratsastuksenopettajan ja muutaman tunnilla olleen mukaan kehen olen ollut yhteyksissä. Onneksi selvisin näin pienillä vammoilla, mutta nekin täytyy hoitaa ja siihen menee seuraavat kaksi viikkoa, vaikka toivoisin pääseväni harrastamaan ja elämään normaaliin tahtiin jo huomenna.

Päivikki treenasi eilen kummankin likan kanssa sivulle tuloa ja se alkoi sujua han hienosti molemmilta. Iita tosin oli taas oma välkky itsensä ja yllätti Päivikin nopealla oppimisellaan. Harmitta, että asumme niin kaukana toisistamme, sillä Iita selvästi nautti Päivikin kanssa tekemisestä ja tokohommista. Mielelläni antaisin Iitan Päivikille tokokaveriksi, sillä se on mulle liian hidasta ja pikkutarkkaa puuhaa. Tai ainakin niin kuvittelen, mutta hyvässä ja motivoivassa opissa meistä voisi tulla vaikka mitä...ehkä ;P